¡Bienvenidos a Año Nuevo y América Central!

- Panama City.

Joulu Kolumbiassa ja uusi vuosi Nicaraguassa. Aika hyvältä kuulostaa, vaikkemme olleet joulun jälkeen Väli-Amerikkaan siirtyessämme millään tavoin täysin varmoja kohteestamme saatikka sinne pääsystä. Joka tapauksessa reilun 17 000 kilometrin bussipuutumisen jälkeen oli todella piristävää suunnata vaihteeksi lentokentälle. Jos itse siirtyminen Panamaan oli erittäin helppo ja vaivaton toimenpide, niin hostellin etsiminen ei sitten ollutkaan. Suuntasimme ensinnä lounarista löytämäämme halvahkoon hostelliin (Panamassa kovin halpoja ei olekaan) kuullaksemme, että hostelli oli täynnä. Olisivat kyllä antaneet meille yhden 90 cm leveän sängyn dormista, muttemme siinä kuumuudessa noin pienessä sängyssä viitsineet alkaa hikoilemaan. Taksikuskimme tiesi onneksi toisen hostellin läheltä, josta löysimme huoneen. Aloimme illalla vilkuilemaan majoituksia Nicaraguan San Juan del Surista, jossa päätimme vaihtaa vuotta. Costa Rica oli nimittäin tarkoitus vain ohittaa. Hostels.com, hostelworld.com ja muut tutut nettisaitit myivät ei-oota. Onneksi satuimme löytämään hostelbookers.comista yhden majoituksen, jossa oli vielä dormissa tilaa. Buukkasimme tyytyväisenä tämän.

- Kaupungin korkea profiili.

- Miraflores lock.

Panama Cityyn oli varattu vain yksi päivä, jonka aikana oli tarkoitus pyörähtää perinteisillä turistikohteilla eli vanhassa kaupungissa ja tietysti maailmankuululla Panaman kanavalla. Ennen kanavaa suuntasimme bussiasemalle ostamaan jatkopiljettejä. Tica Bus -yhtiö ajelee Väli-Amerikassa pidempiä, maiden ja pääkaupunkien välisiä matkoja, ja ajattelimme ottavamme kätevästi suoran bussin Costa Rican läpi Nicaraguan eteläosaan. Lippuluukulta kuulimme lippujen olevan loppuunmyytyjä 9. tammikuuta asti. Jassoo! Onneksi toinen bussiyhtiö menisi Costa Rican rajalle seuraavana päivänä, ja lippuja voisi ostaa vain saman päivän lähtöön. Kerrankin tästä typerästä säännöstä olisi meille hyötyä. Epäonnistuneen lipunoston jälkeen jatkoimme matkaamme kanavalle.

- Pitkiä paatteja.

- Espanjalaiset matruusit olivat hilpeällä päällä.

Eräs maailman insinööri-ihmeistä, Panaman kanava, on kolme sulun ja 80 kilometrin mittainen Atlantin ja Tyynenmeren yhdistävä massiivinen kanava. Ei ihan tuo Varkauden Taipaleen kanava vedä vertoja tälle. Kanava avattiin yleisölle vuonna 1914 oikaisten laivojen matkaa Tyynelle valtamerelle noin 13 000 km, sillä ilman kanavaa paatit kiertäisivät koko Etelä-Amerikan kärjen. Vuosittain kanavan läpi kulkee yli 14 000 laivaa, ja varustamot ympäri maailmaa rakentavat laivansa Panaman kanavan strategiset mitat mielessään (max. pituus 305 m, max. leveys 33,5 m). Tällaisen Panamax-mitan täyttävän laivan kulku koko kanavan läpi kestää noin yhdeksän tuntia, sillä suluissa laiva kohotetaan tekojärvien tasalle ja lasketaan taas merenpinnan tasolle. Panamalaiset ovat tosin jo hyväksyneet kanavan kunnianhimoisen 5,25 miljardin USD:n laajennushankkeen, jolla lukkoja laajennettaisiin 60 % leveämmäksi ja 40 % pidemmäksi. Johan alkaisi paatit mahtummaan! Keskimäärin kanavan käyttömaksu on 54 000 dollaria, mutta halvimmillaan kanavan läpi on uinut yhdysvaltalainen Richard Halliburton vuonna 1928 0,36 taalan hintaan. Matka tosin vei kolme päivää.

- Panama-hattuja.

Kävimme tarkastelemassa kanavaa Mirafloresin turistikeskukseksi tehdyllä lukolla. Löytyi nimittäin sitä turistikrääsää, minielokuvia kanavasta, infoa kaikissa muodoissaan ja englanninkielistä selostusta. Tutkailimme muutaman laivan etenemistä lukossa ja vilkuttelimme Tyynelle valtamerelle matkalla olevien alusten henkilökunnille muutaman sadan muun turistin kanssa. Vaikkei itse Mirafloresin lukko nyt suurenmoinen ollutkaan, niin kyllähän sitä koko kanavan mahtipontisuutta ihmeteltiin - varsinkin kun se oli tosiaan valmistunut viime vuosisadan alussa. Wikipedian mukaan (tottakai me siihen luotetaan :D) rakennusprojektissa kuoli pari tuhatta ranskalaista ja lähes 6000 yhdysvaltalaista työntekijää malariaan, keltakuumeeseen, rakennusvirheisiin ja erilaisiin trooppisiin tauteihin. Toivottavasti tämä uusi laajennusprojekti sujuisi vähemmin tappioin.

- Kesähatulla kelpaa.

Kanavan jälkeen kävimme pööpöilemässä vanhassa kaupungissa, joka oli kylläkin valitettavasti ison rekonstruointiurakan alla. Enemmän oli rakennuksia telineet ympärillä kuin ilman. Saimme kuitenkin muutamia mukavia maisemakuvia rannan tuntumasta vanhan kaupungin puolelta sekä uuden kaupungin suuntaan. Itse Panama City olisi voinut korkeine kerrostaloineen ja pilvenpiirtäjineen olla aivan hyvin joku yhdysvaltalaiskaupunki - hauskaa vaihtelua lattarikaupunkeihin! Panamahattuja myytiin joka toisessa kulmassa, ja tottahan Panun pienenä hattufriikkinä oli saatava sellainen matkaan.

- Surfing Donkey.

Panaman nähtyämme (joo, tosiaan koko Panaman) suuntasimme seuraavana aamuna ennen kukonlaulua bussiasemalle jonottamaan. Hieman puoli viiden jälkeen jonossa oli jo vajaa parikymmentä tyyppiä ennen meitä. Saimme liput aika vaivattomasti puoli seitsemän aikaan, ja bussikin lähtisi jo seitsemältä. Normisti lähdimme puolisen tuntia myöhässä, mutta saavuimme rajalle ajallaan. Rajamuodollisuudet hoituivat yllättäen erittäin tehokkaasti, ja siirryimme vaivatta Costa Rican puolelle muutamaa passileimaa rikkaampana. Kello alkoi tässä vaiheessa olla yli neljä, joten epäilimme hieman mahdollisuuksiamme ehtiä Costa Rican pääkaupunkiin San Joseen saman päivän aikana. Taksikuskin mukaan viideltä lähtisi viimeinen bussi. Olihan se yritettävä tähän. Saavuimme Costa Rican puolen lähimmän rajakaupungin (ei mitään toivoa edes muistaa nimeä) bussiasemalle 16.45 paikallista aikaa. Tiskiltä meille kerrottiin viimeisen bussin lähtevän tosiaankin viideltä, mutta paikkoja olevan vain yhdelle. "Saiskos tota alennusta seisomapaikalta?" Eipä saanut, mutta eipä ollut myöskään vaihtoehtoja. Tällä kertaa kuitenkin onni suosi osittain, sillä paikkamme oli invapaikalla, jonka eteen jäi runsaasti jalkatilaa. Panu istahti sitten isompana (ja herrasmiehenä?) penkille, jonka eteen pehmustimme Eevalle vilteistä istumapaikan. Patentoimme vielä tyynyn Panun jalkojen väliin penkille ja voilá, meillä olikin kaksi paikkaa. Panun penkkikin tosin oli irtonainen, ja takana oleva pitkä costaricalainen paukutti koko matkan ajan polviaan selkään. Olimme tyytyväisiä, että edes pääsimme San Joseen saman päivän aikana. Täytynee kyllä myöntää, että tää jatkuva säätäminen alkaa pikkuhiljaa tökkiä ja pahasti.

- Aallon harjalla..?

- Nousee, nousee!

Uuden vuoden aatonaattona heräsimme taas kukonlaulun aikaan, sillä pidämme niin näistä aikaisista herätyksistä (varsinkin Panu). San Josesta lähtee tasan yhden yhtiön busseja Nicaraguan rajalle, jossei oteta huomioon pääkaupunkien välisiä, kalliimpia yhtiöitä kuten Tica Bus. Tämän yhtiön busseja lähtee sitä mukaa, kun matkustajia tulee. Saimme liput samantein ja jonotimme bussiin hetken. Kuuden tunnin bussimatkan jälkeen olimme taas rajamuodollisuuksissa. Tälläkin kertaa rajamuodollisuudet hoituivat tehokkaasti, vaikka molempiin suuntiin olikin siirtymässä todella paljon sekä paikallisia että turisteja. Perusbudjettimatkalainen olisi tässä vaiheessa säätänyt itsensä kanabussilla ensin Rivasin kaupunkiin, josta matka olisi jatkunut bussivaihdon jälkeen toisella kanabussilla kohteeseemme, San Juan del Suriin. Pieni matkaväsymys kallisti mielipiteemme taksiin, jolla selvisimme perille puolessa tunnissa.

- Volcán Concepción.

- Leppoinen auringonlasku.

Majoituksemme oli Surfing Donkey -hostellissa, joka oli avannut ovensa viikkoa aiemmin. Tämä oli meidän pelastus, sillä muuten emme olisi saaneet mitään majoitusta ylibuukatulle vuodenvaihteelle, vaikka surffaava aasikin otti jo ihmisiä patjamajoitukseen. Suunnitelmamme piti kuin pitikin, ja heräsimme uuden vuoden aattona virkeänä ja levänneenä San Juan del Surista. Suuntasimme päiväksi lähirannalle, joka osoittautui todella tuuliseksi. Muutoin siis oli hyvä ottaa aurinkoa, mutta hiekkatuuli ampui pieniä ja teräviä panoksia joka paikkaan. Illalla kävimme hyvin syömässä ja jatkoimme iltaa rannan tuntumaan rakennetulla isolla bilelavalla, joka oli täynnä uuden vuoden juhlijoita - enemmän paikallisia kuin turisteja. Aikamoinen vaihtelu oli edellisvuoden uuteen vuoteen, jolloin olimme merirosvoasuissa 50 kaverin kanssa vaihtamassa vuotta aavistuksen kylmemmissä tunnelmissa. Tällä kertaa bailasimme kahdestaan rantahiekassa reilun +30 asteen lämmössä ilotulitteiden paukkuessa taivaalla, kun laskimme espanjaksi countdownin uuteen vuoteen: "...cinco, cuatro, tres, dos, uno. FELIZ AÑO NUEVO DOS MIL DOCE (2012)!!!" Johan alkoi paukkuva väriloisto!! Ihana fiilis oli vaihtaa vuosi varpaat hiekassa, katsella ja kuunnella raketteja, nauttia Cuba Libreä ja kuunnella reggaetonia.

- Banaanipuita.

- Saaren paikallisten yksinkertaisia taloja.

Vuodenvaihteen jälkeen hengasimme San Juanissa vielä muutaman päivän, joiden aikana ehdittiin kokeilla surffausta pitkästä aikaa. Valitettavasti Eevan silmät alkoivat aiemmin vihoitella eikä piilarit tulleet kysymykseenkään. Surffaus ei oikein onnistu myyränä eikä rillien kanssa, joten laudalla tasapainottelu jäi Panun hommaksi. Kokemustahan tästä rantaurheilusta löytyy tasan kolme päivää Balilta vuodelta 2008. Otimme päivän paketin, johon kuului transportaatio, lauta ja opas - näistä Eevalle siis vain ensimmäinen. Rannalla toteutetun kuivaharjoittelun jälkeen Panu siirtyi oppaan kanssa veteen. Kyllä löytyy skillssii, kun heti ensimmäiselle aallolle päästiin. Siinä sitä sitten sahattiin maha hellänä rantaan ja takaisin vaihtelevin menestyksin. Läheskään jokainen aalto ei täysin onnistunut, mutta suurin osa kylläkin. Parantamista toki löytyy, ja tässähän vedettiin vain longboardilla suoraan rantaan ja aallon päällä. Hauskaa toimintaahan tuo on, vaikkei se ehkä tanssi- ja lumilautahommia voita (so very personal opinion).

- Kattilan kansi.

- Pieni tyttö ja iso puu.

- Vessilimä eli Ojo de Agua.

San Juanista siirryimme lyhyen bussimatkan (alle tunti, wuhuu!) Nicaragua-järven rantaan, josta jatkoimme lautalla Isla Ometepen saarelle. Oli todella kivaa päästä jenkkiturismista eroon tälle rauhalliselle saarelle. Majoituimme Charco Verde -biitsin tuntumassa, lueskelimme kirjaa ja otimme aivan rauhassa. Ometepe on syntynyt kahden järvestä nousseen tulivuoren ympärille muodostaen yhteenliittyneen kaksoissaaren. Todella kauniita maisemia ja vehreyttä! Tulivuorille olisi voinut kiivetäkin, mutta kukkuloita on jo valloitettu jonniin verran eikä tähän ollut kummallakaan sen suurempaa kutsua. Yhtenä päivänä vuokrasimme skootterin, jolla ajoimme saaren ympäri. Pienemmän saaren (ja tulivuoren) puolelta löysimme vahingossa Finca Magdalena -luomutilan, joka toimi samalla hostellina ja ravintolana. Aivan tilan vierestä olisi lähtenyt myös pienemmän tulivuoren (Volcan Maderas) trekki. Päädyimme vain lyhyelle kävelyretkelle viidakkopolulle, josta löysimme myös saaren kuuluisia petroglyfejä. Nämä kiveen aikoinaan kaiverretut kuviot ovat usein spiraalimaisia ja kuvaavat yleisimmin ihmisiä tai eläimiä. Hikisen lenkin jälkeen oli erittäin mukava nauttia tilan luomukahvista. Oli se väkisinkin tuoretta, kun Pablo kuivatteli kahvinpapuja takapihalla. Ennen suurimman keskittymän, Moyagalpan, pikavisiittiä kävimme uimassa vielä veden silmässä (Ojo de Agua), joka oli todella kirkas luonnonlähde keskellä viidakkoa. Nippelitietona lisättäköön Ometepe-nimen tulevan Nahuatl-kielestä ja tarkoittavan kahta vuorta (ome = kaksi ja tepetl = vuori).

- Näköalapaikalta nähtyä.

- Prätkähiiret vauhdissa.

Kun oli tsillattu ja poltettu nahkaa riittävästi, oli aika taas vaihteeksi jatkaa matkaa - tällä kertaa suuntana Nicaraguan pääkaupunki Managua. Väli-Amerikassa olemme tykästyneet matkojen pituuteen, jotka ovat huomattavasti lyhyempiä kuin Etelä-Amerikassa. Koko Väli-Amerikka on noin Perun kokoinen, joten ei se ole ihmekään, että matkat lyhenevät. Managuaan istuimmekin (tai Panu oikeastaan paikkojen puutteesta seisoi) vain 1,5 tuntia bussissa, jonka jälkeen otimme taksin hyvien ohjeiden avulla perille. Managuassa asustelee nimittäin toinen paikallis-suomalainen kontaktimme Suvin ja Perun jälkeen. Eevan opiskelukaveri, Maria, työskentelee Managuassa World Food Programilla erilaisten kehitysprojektien parissa. Meille oli tilaa Marian vierashuoneessa, joten pääsimme iloksemme taas vaihteeksi "kotimajoitukseen". Onneksi Maria oli antanut hyvät ohjeet perille löytämiseen etukäteen, sillä Nicaraguassa ei ole kovin yleistä nimetä teitä. Täällä osoitteet ilmoitetaan tyyliin "kolme korttelia pohjoiseen ja kaksi itään pääaukiolta". Etsipä sitten kohteesi näillä ohjeilla!

- Fantastisen tuoretta kahvia!

- Petroglyfi.

- Pari murakan kokoista papaijaa.

Managua kärsi 70-luvulla parista maanjäristyksestä, joiden jälkeen kaupunki on levinnyt itsestään ilman kaupunkisuunnittelun apua erinäisistä poliittisista syistä johtuen. Managuassa ei siis ole varsinaista keskustaa, vaan ostoskeskukset, supermarketit, kaupat ja muut turistimielessä mielenkiintoiset tai tärkeät paikat on ripoteltu ympäri kaupunkia. Tämän takia oli todella hyvä, että Marialla oli auto käytössä. Toiseksi, iltaisin pääkaupungissa ei ole turvallista liikkua muutoin kuin autolla - erittäin köyhän maan suuressa pääkaupungissa kun ollaan. Saavuimme perille perjantaina, joka sattuu olemaan nicojen bilepäivä. Lähdimme siis illallisen kautta istumaan iltaa Marian siskon ja erään toisen suomalaisen ekspatriatin kanssa paikallisten suosimaan Caramanchel -baariin/klubiin. Saimmehan taas ihmetellä paikallisten salsataitoja - etenkin eräs salsabaarin omistaja pyöritti naisia sellaisella taidolla ja tunteella, että kateeksi kävi!

- Granadan vanha kaupunki...

- ...oli aika nätti.

Katsastimme viikonlopun aikana Managuan katumarkettien tarjontaa ja nähtävyyksiä sekä kävimme kauniissa Granadan kaupungissa. Granada on idyllinen kaupunki, muttei mielestämme vetänyt vertoja Kolumbian Cartagenalle, mikä saattoi johtua myös (Granadan) vanhan kaupungin pienemmästä koosta. Ennen Granadaa kävimme matkalle olleen Mombachu -tulivuoren juurella. Aioimme aluksi mennä autolla vuoren päälle haikkailemaan, mutta muutimme suunnitelmia, kun kuulimme Canopy tour -mahdollisuudesta. Canopy tour tarkoittaa ainakin latinalaisen amerikan kontekstissä viidakkoon korkealle puihin viritetystä vaijeriradasta, jota pitkin lasketaan valjaiden avulla. Tällainen aktiviteetti oli meille lähes outo, eikä kukaan ollut kokeillut tätä aiemmin. Laitoimme tiukat vaipat ja potat päähän sekä erikoisvalmisteiset työhanskan tapaiset turvahanskat käteen, jonka jälkeen siirryimme yhdeksän vaijeria käsittävän ratamme alkuun oppaidemme kanssa. Istuma-asennossa oli mukava viilettää rataa pitkin. Oppaamme esitteli myös muutamia erikoisasentoja kuten supermanin ja pää ylösalaisin, joista ensimmäinen mentiin oppaan kanssa nimen mukaisessa asennossa. Pää alaspäin mennessä oli hieman hallitsematon olo, kun ei nähnyt loppupistettä eikä pystynyt itse jarruttamaan mitenkään (opas otti kyllä hallitusti vastaan päätepisteellä). Jarrutushan tapahtui painamalla vaijeria alaspäin. Kunhan menoon tottui, se oli todella hauskaa.

- It's a bird, it's a plain...no, it's superman!!

- Viidakon Jane.

Huomenna suuntaammekin Corn Islandseille (Isla de Maíz) lentäen. Maitsekin olisi päässyt bussilla, jokiveneellä ja lautalla, joista jälkimmäisin olisi kestänyt kahdeksan tuntia ja laittanut kuulemma mahan huolella sekaisin. Juueikiitos mitään pahoja merimatkoja! Molemmilla kun on hieman matkaväsymystä, niin maissisaaret sopivat paremmin suunnitelmiin, sillä a) lennämme sinne ja b) voimme jättää isot rinkat Marian luokse Managuaan. Lähdemme huomenna reissuun siis pikkurepuilla ja palaamme Managuaan reilun viikon päästä, jonka jälkeen jatkamme lähes suoraan Hondurasin läpi Guatemalaan. Olemme kantaneet koko matkan kameramme vesitiivistä koteloa mukana sitä lähes ollenkaan käyttämättä. Nyt on kuitenkin sukellukset varattu, hyvät kelit tilattu ja kalat bongattu (ainakin kohta).

Kapteeni Paukku, perämies Ieppo ja vetenalaiset vehkeet iskee!!