Tikkeja tuli paahan, mutta haitanneeko tuo menoa? Ei tietenkaan! Lauantaina paatimme pitaa pienen fiestan Suvin Liman asunnon yhteisissa tiloissa. Valttaaksemme jatko-onnettomuuksia jatimme baarit valiin. Tama kylla kannatti, silla Suvin perulainen kaveri, Antony, toi paikalle huolelliset poppivehkeet miksereista isoihin kajareihin asti. Piti valilla jopa hieman hillita volyymia, kun oma deejiimme soitti elektroa, salsaa, reggaetonia ja muita hitteja - oli muuten pro jaba! Erittain onnistuneen illan (lue: vahingoton) ja maanantain tikkien poiston jalkeen oli aika jattaa Suvi ja Lima, kun suuntasimme kahdeksan tunnin matkan Huaraziin. Erittain suuri kiitos viela Suville ylipitkasta majoittamisestamme!!!
- Play that salsa music!
- Perusteellinen fiesta.
Yobussi Huaraziin lahti mukavasti kayntiin, ja oli pitkasta aikaa miellyttavaa matkata levealla ja suoralla tiella, kun etenimme Etela-Amerikan rannikkoa Panamericana Norte -tieta pitkin. Aamutuimaan tajusimme bussin seisovan paikallaan. Noh, jotain pienta jonotusta varmaan. Parin, kolmen tunnin aikana etenimme muutaman kilometrin ja aloimme ihmetella, mika tassa mattaa. Paikallisilta kyseltyamme saimme selville, etta kyseessa on paro. Pikaisen sanakirjavilkaisun jalkeen tajusimme juuttuneemme lakkoon. Kuinkahan kauan tassa sitten kestaa? "-Muutamasta tunnista muutamaan paivaan", kuului vastaus. MUUTAMAAN PAIVAAN!?? Ei tsiisus. Eihan me nyt voida istua bussissa keskella ei mitaan kahta paivaa. Selvitimme paikallisilta hieman vaihtoehtoja. He kertoivat Huaraziin olevan noin 4 tunnin/30 kilometri kavelymatkan más o menos, mutta tunnin kavelymatkan jalkeen olisi mahdollista paasta julkisella colectivolla. Ei siina auttanut kuin laittaa rinkat selkaan ja lahtea kavelemaan. Onneksi rinkan olkaimet eivat osuneet aivan Eevan olkapaatikkeihin, ja kavelykeikka oli mahdollinen. ¿Mutta milla maihalla taas sattuikin?
- Ja bussijono jatkui piiiiiiiitkalle.
Paiva oli pilveton ja aurinkoinen, mika kylla pohjolan asukkia lammitti mukavasti, vaikka olimmekin yli 3000 metrin korkeudessa. Tallustelu ei paljon haitannut hyvalla kelilla, kun naureskelimme tielle kasatuille kiviesteille, kaadetuille puille ja poltetuille renkaille. Osa renkaista jopa paloi viela niita ohittaessamme. Alkumetreja kanssamme kavelleen paikallisen mukaan lakko johtui kaivosoikeuksista ja maalaisten tyytymattomyydesta tilanteeseen. Ilmeisesti kaivosyhtiot kayttavat harskisti hyvakseen perulaisia mineraaleja valittamatta niin paljon luonnolle aiheuttamasta vahingosta. Vaikka yhtiot tuottavatkin toiminta-alueilleen paljonkin tuottoa, mineraalien loputtua he vain hylkaavat paikan asukkaineen. Tama ei ilmeisesti sopinut paikallisasukkaiden pirtaan, joten he paattivat sulkea Huarazista tien etelaan Liman suuntaan ja pohjoiseen Trujillon suuntaan. Siina sita sitten laitettiin jalkaa toisen eteen ja ihmeteltiin tata toimintaa. Kuinkahan suomalaiset reagoisivat, kun maalaiset laittaisivat Lahti-Helsinki-tien kiinni pariksi paivaksi? Todennakoisesti ei aivan yhta leppoisasti kuin perulaiset. Vajaan tunnin kuluttua tormasimme paikallisen tv-kanavan reportteriin. Kaverihan tyrkkas mikin suun eteen, ja kuvaaja asettui videokameroineen taakse. Jaahas, vai pitaisi sita tassa yhtakkia kertoa tuntemuksiamme lakosta espanjaksi tollon tollottajille. "Joo, ollaan Suomesta..ai mita? Aika outo on tallainen lakko, ja ei Suomessa ole yleisia nama lakot...on kylla paikalliset kohdelleet hyvin ja ei ole ollut mitaan ongelmia. Kiitos, kiitos vaan!" Huhhuh, ei noin nopeita kuumotuksia, por favor!
- Poltettuja autonrenkaita.
- Tie on pitka ja kivinen.
Parin tunnin kavelyn jalkeen aloimme ihmetella tata tunnin arviota colectivoille. Kaikki kohtaamamme paikalliset sanoivat nimittain: "Una hora más." Miten jatkuvasti on tunti lisaa? Ihmeellisia nama perulaiset aika-arviot. Loysimme vihdoin yhden minivanin, mutta yllaripyllari se oli taynna. Hieman pidemmalle kaveltyamme alkoi jo nakya takseja ja lisaa julkisia menopeleja. Tietukot olivat loppuneet noin 1,5 tuntia aiemmin, ja olimme tassa vaiheessa kavelleet jo kolme tuntia rinkkoinemme. Oli aika suuri helpotus, kun colectivon sisaanheittaja huuteli "4 solea Huaraziin". Puolen tunnin paasta olimmekin jo tutkailemassa Huarazin karttaa ja seuraavan yon majoitusta. Kavelyepisodin jalkeen paatimme pitaa valipaivan ennen aikomaamme neljan paivan vuoristotrekkia. Maksoimme trekin vedenpitavine lainavaatteineen ja rentouduimme seuraavan paivan Huarazin keskustan lahistolla olevassa kuumassa lahteessa. Oujee, laitetaan jalat kuntoon ennen kuin rikotaan ne trekilla!
- Ensinakymia.
- Lago Feminina.
Perjantaiaamuna oli lahto kello 6.30 Galaxia Expeditionin edesta. Pakkasimme minivanin katolle rinkat, teltat ja muut pensselit seka sisalle matkaseurueemme, joka koostui englantilais-intialaisesta pariskunnasta, kahdesta nuoresta hollantilaistytosta, espanjalaisesta señorasta, ranskalaistytosta, oppaastamme, kokistamme ja aasiajuristamme - onneksi aaseja ei tarvinnut ahtaa autoon! Lahdimme siis neljan paivan trekille Santa Cruz -vuoristoon Parque Nacional Huascaraniin. Huarazin kaupungin molemmin puolin ovat massiiviset Cordillera Negra - ja Cordillera Blanca -vuoristot. Nimet tulevat ihan varityksesta. Valkoisilla kordillieereilla on monta lumihuippua ja yli 20 paalle 6000 metrin huippua, kun taas mustalla veljella huiput jaavat matalammaksi antaen hieman tummemman savyn. Santa Cruz -trekki on parin tunnin ajomatkan paassa Huarazista Cordillera Blanca -vuoristossa. Odotettavissa oli siis uskomattomia nakymia (ja toive vahaisesta sademaarasta nain sadekaudella)!
- Cordillera Blanca, AH!
- Viela taysissa voimissaan olevat trekkaajat.
Ensimmainen pysahdyksemme ennen varsinaista aloituspistetta oli vaatimattomasti koko vuoriston korkeimman vuoren, Huascaránin (6768 m), nakoalapaikalla. Heti retken alkuun kun naki tallaista, niin olimme jo aivan fiiliksissa. Eeva oli "vuorirakkaana" jo aivan myyty ja taysin tyytyvainen retkeen, vaikkemme olleet viela varsinaisesti aloittaneetkaan. Ei se mikaan ihme ole, silla Huascaran ymparistoineen oli todella huikean nakoinen. Vahan tuli pieni olo kuustonnisten kivenjarkaleiden kupeessa. Tasta jatkoimme viela lyhyen matkan minivanilla trekin aloituspaikalle, josta loytyi myos kantajamme, viisi surusilmaista aasia (ainakin Eevan mielesta). Donkey driverimme, Fredi, laittoi aasien selat vaaralleen, ja hirvittelimme hieman, kuinkahan aasipolot kestavat tata. Noh, myohemmin selvisi, etta aasithan painavat 45 asteen kulmassa sateen liukastamaa paljasta kalliota ylospain tuplanopeudella meihin verrattuna. Taman lisaksi pahat kivikot, joissa meilla oli hankaluuksia isoine kalosseinemme, olivat aaseille peruskauraa. Kovia kavereita, joutuu arvostamaan!
- Neljan paivan koitos alkaa.
- Edessa yli 50 km, monta yli 5000 m huippua, huokauksia ja ihastuksia.
Pikalounaan jalkeen lahdimme ensimmaisen paivan taipaleelle. Keli suosi aika mukavasti, eika taival ollut viela kovinkaan vaikea. Matkan aikana opimme oppaaltamme, Abelilta, kuinka iskea andinainen, mita ovat perulaiset perunakisat ja kuinka sinkun tunnistaa Andeilla. Andinaisen iskeminen oli aika hauska - ainakin nain lansimaalaisesta nakokulmasta. Tytosta kiinnostunut poika alkaa heitella tyttoa pienilla kivilla, joiden on ehdottomasti oltava kauneimpia, joita lahistolta voi loytaa. Jos tytto vastaa tahan samalla tavalla, tarkoittaa se, etta kiinnostus on molemminpuolista. Mita sita turhaan lassyttamaan typeria iskulappia, kun voi testata kiinnostuksen kivittamalla. :D Matkalla naimme myos paljon perunoita, ja oppaamme kertoikin Perussa olevan kuutisen tuhatta perunalajia. Jaa miten oli? Luulimme suomalaisten olevan kovaa perunakansaa, mutta eihan meilla ole kuin muutama kymmenen pottulajia. Taman lisaksi Perussa jarjestetaan vuosittain heinakuussa perunalajikisat, jossa on tarkoituksena esittaa uusia perunalajeja. Voittajan valinta jai epaselvaksi, mutta kaiketikin erikoisin, maukkain tai nayttavin voisi olla hyva kriteeri. Niin, ja se sinkun tunnistaminen tapahtuu eraalla alueella hatussa olevan nauhan perusteella. Sininen nauha tarkoittaa sinkkua, pinkilla nauhalla ollaan jo aika tosissaan ja jotain tuolta valilta oli sitten puolivakavaa tai alkutaipaleellaan oleva juttu. Joissain muissa yhteisoissa merkkina saattoivat olla hiuspinnit tai muut vastaavat. Kuinka paljon tama olisi auttanut ja auttaisi lansimaista deittailukulttuuria?! Ei tarttis olla arpomassa turhia...
- Pienia vuoristokylia.
- Aasit tyossaan.
- Lapsia matkan varrelta.
Ensimmaisen paivan taipaleella kavelimme muutamien maalaisyhteisojen lapi, ja matkaamme ilahduttivat kaikenkokoiset possut, lehmat, lampaat, vuohet, koirat, laamat, aasit ja hevoset - seka naiden jatokset. Jalkimmaisia piti oikeasti vaistella ihan tositarkoituksella. Neljan, viiden tunnin paasta olimme ensimmaisessa leiripaikassamme, jonne Fredi oli jo pystyttanyt ruokailuteltan, kokkausteltan, vessateltan seka meidan yopymistelttamme. Kaveri painoi siis aasien kanssa meidan ohi ja oli saapunut paikalle pari tuntia ennen meita. Teet oli valmiina perille paastyamme, ja kokkimme, Sorro, oli tyostamassa illallista. Aika mukavasti pelasi palvelu, ja illalliset olivat aina tuoreena valmistettuja ja lampimia. Eka paiva ei viela paljon rasittanut, mutta aikaisen aamuheratyksen takia olimme kahdeksan maissa illalla aika valmiita petipuuhiin. Eipa tuolla keskella vuoristoa auringon laskettua kovin paljon viihdyketta olekaan tarjolla.
- Lammaspaimen.
- Ylitse esteiden.
- Evasta sateen suojassa.
Toisena aamuna herasimme vesisateen ropinaan. Oikeastaan eipa siina yon aikana kovin luksuksesti nukuttukaan. Joka tapauksessa vesisade hieman masensi alkuun, mutta siina tavaroita pakatessamme sade lakkasi. Vetaistiin aamupalat huiviin ja lahdettiin trekin raskaimpaan osuuteen. Opas oli edellisena iltana kertonut toisen paivan olevan kymmenkertaisesti ensimmaista raskaampi. Luulimme hanen vitsailleen, mutta paivan edetessa alkoi hymy hyytya. Kavelimme tasaista ja kevytta nousua pari tuntia ennen kuin sade alkoi. Olimme tyytyvaisia vuokraamiimme vedenpitaviin takkiin ja housuihin. Kengat olivatkin omasta takaa ja Gore-texia. Tulimme pieneen risteyskohtaan, jossa odottelimme hetken hieman huonokuntoisempia intialais-britteja. Abel jai tallustamaan heidan kanssaan hitaampaa, ja meille rivakampikoipisille oli tulossa kokki-opas, Sorro, perasta. Lahdimme kapuamaan helposti seurattavaa polkua ylospain. Abel puhui jotain neljan tunnin noususta, jota emme tassa vaiheessa tuntuneet viela kasittavan. Panu lahti johtamaan letkaa sykkien hieman nopeammin kuntoilun toivossa aina valilla pysahtyen ja odottaen hieman muita. Nousu tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan...ja jatkuvan...ja vielakin jatkuvan. Matkalla meidat ohitti nelja paikallista, joiden mukaan kohteeseemme eli retken korkeimpaan nakoalapaikkaan, Punta Unionille, oli viela puolen tunnin matka. Kaverit painoivat menemaan sandaaleissa (siis oikeesti!) tuplanopeudella hengastymatta yhtaan. Kylla meikalaiset puuskutti ihan huolella paalle neljassa tonnissa ylospain trekatessa. Kaiken lisaksi polku oli osittain hankalakulkuista ja kivikkoista seka osin sileaa ja sateen liukastamaa paljasta kalliota. Ja nousu jatkui...ja jatkui..ja eiko taa jo lopu...no ei kun jatkui. Olimme lahteneet aamukuudelta patikoimaan ja kellon lahestyessa kahtatoista alkoi hieman nalattamaankin. Vihdoin nakyi kallioiden valista lupaavalta nayttava sola. KYLLA! Valloitimme kuin valloitimmekin Punta Unionin (4760 m) vajaan kilometrin nousun jalkeen. Kilometrin nousu tosiaan voisi ollakin inhimillisen miellyttava merenpinnasta auringonpaisteella noustessa, mutta vajaasta neljasta tonnista vesisateessa nousu onkin jo eri luokkaa. Tosin vesisadehan muuttui hieman ennen nakoalapaikan huippua ensin rannaksi ja sitten lumisateeksi. Kyllahan sita suomalainen nautti, kun lunta syytaa taivaalta paitsi, etta ennen sita olimme jo kastuneet vahan lapi "vedenpitavista" vaatteistamme ja kylmyys alkoi hieman hyytamaan. Joka tapauksessa urakan jalkeen oli taysin voittajafiilis.
- Kohti huippua usvassa.
- Vajaan kilometrin nousu huipulle ja lunta niskaan.
- Palkintonakyma.
Laskeuduimme tasta viela 1,5 tunnin matkan toisen yon leiriimme 4200 metrin korkeuteen. Talla matkalla sitten kastuimmekin jo aikalailla lapi. Olisikohan poncho de lluviat (sadeviitat) olleet sittenkin fiksumpi vaihtoehto? Ei ollut nimittain goresta tietoakaan taalla. Onneksi leiriin tullessamme sade lakkasi, ja aurinkokin hieman paisteli, jolloin saimme kuteita kuivateltua. Kello oli leiriin saavuttuamme 13.10, ja koko paivan urakka oli lampsittu. Istuimme sitten ruokailuteltassa lammittelessa, treenaamassa espanjaa ja hopottelemassa niita naita. Intialais-brititkin saapuivat leiriin neljan maissa taysin voittajahymy huulilla. Epailematta toisen paivan trekki otti heille koville, kun se otti meillekin. Olimmehan koko porukan kovakuntoisimmat (oppaita lukuunottamatta) reissumme urheiluvajauksesta huolimatta. Toisaalta jos reissussa on jotain tehty, niin ollaan me ainakin kavelty kuin paattomat kanat. Kavelty tai ei, jalat olivat aikalailla rikkipoikkihajalla, ja pieni venyttelysessio oli paikallaan.
- Kaksi tuntia alamakea leiriin.
- Saavuttaessa leiriin paistoi aurinko, eikun kamat kuiviksi.
- El campo.
Iltaruuan yhteydessa teimme suunnitelmia seuraavalle paivalle. Hollantilaistytot lopettivat jo seuraavana paivana, ja muutama pahasti kastunut alunperin nelipaivainen retkelainen suunnitteli samaa. Paatimme jattaa suunnitelmat seuraavalle aamulle, kunhan naimme, milta saa nayttaisi. Abel kertoi meille kynttilan valossa hieman legendaa Pre-Inkoista, Inkoista seka vuorien ja laguunien synnysta. Taman jalkeen han vaatimalla vaati, etta laulamme kaikki jotain omalla kielellamme. Meidan oli ilmeisesti ehdotonta laulaa kansallislaulumme. Ei se valttamatta kaunista ollut, mutta paraytimme sitten Maamme laulun duettona iltahamarassa perulaisten vuorten valissa. Aikalailla hassu fiilis!
- Trekkiryhmamme.
- Hurjaa vauhtia eteneva usva.
Herasimme seuraavana aamuna aivan taydelliseen keliin. Edellisena iltana pilvien peitossa olleet lumipeitteiset vuorenhuiput nakyivat kauniissa aamuauringon paisteessa. Aamupalalla kaikki paattivat jaada neljaksi paivaksi, vaikka myohemmalla olikin todennakoisesti luvassa sadetta. Abel heitti bonusvaihtoehdoksi Laguna Arhuaycochalla pistaytymisen. Tanne kavuttaisiin pari tuntia ylos ja tunti alas. Iltapaivan sateen pelossa yhdistaisimme myos kolmannen ja neljannen paivan trekit samalle paivalle, jotta paasisimme trekin paatepisteessa olevaan kylaan. Kylassa olisi mahdollista suojautua sateelta hieman paremmin, jos se yltyisi epainhimilliseksi. Kolmannen paivan urakaksi oli tulossa kavelya bonuksen kanssa kymmenisen tuntia ja seitseman tuntia ilman. Aamupaivalla keli oli kuin morsian, ja hymyt levisivat trekkailijoiden huulille. Maisemia voisi kuvata uskomattomiksi, erittain kauniiksi ja henkeasalpaaviksi. Kuvat kertovat tasta ehka hieman enemman. Muutaman sadan metrin nousu oli aivan riittava hieman hapokkaille koivillemme. Paastessamme laguunille olimme enemman kuin tyytyvaisia bonusvalintaamme. Turkoosin varisesta laguunista nousi lumisola, joka muuttui myohemmin teravaksi lumihuipuksi nousten yli 6000 metriin. Taidettiinhan siina rapsia yli 50 kuvaa. Tasta voi sitten paatella, paljonko meilla on jo tassa vaiheessa kuvia reissultamme. Taytynee hieman karsia ja tehda joku esitysversio, jottei kuvashowhun Suomeen palatessamme tarvitse varautua makuupussein.
- Aamun valjetessa henki salpaantui.
- Mika odottaakaan ylhaalla?
- Aurinkoinen nakyma ja mieli.
Kolmannen paivan nousut oli jo onneksi noustu, ja edessa oli tasaista ja laskua. Laskeuduimme vuorten valiin laaksoon, jossa lahiyhteisoille kuuluvat lehmat, aasit ja hevoset laiduntivat vapaina. Muutama teravasarvinen Mansikki sattui tiellemme, mutta ne vaistivat onneksi kiltisti. Ei olisi huvittanut paljon alkaa harkataistelua siina! Panulla alkoi vasen nilkka oikutella, ja hieman konkkaykseksi se toiminta menikin. Onneksi olimme osanneet varautua etukateen urheiluteipilla. Laitettiin lounaalla kapala pakettiin, ja hyvin sita taas kaveltiin. Tallustimme eteenpain tasaista tieta bonusryhman oppaamme, Sorron, kanssa. Kolmen paivan hollantilaiset ja intialais-britit menivat tavallisen reitin edelta, ja hollantilaiset paukkivatkin aina colectivoille asti. Tunti lounaan jalkeen taivas alkoi nayttamaan jo hieman akaisemmalta morsiamelta. Pian sielta alkoikin tihkutella, mutta emme huolestuneet, koska patikointia oli vain kolme tuntia jaljella. Sade yltyi jo kovemmaksi, kun paasimme viimeisen 40 minuutin laskeutumisen osiolle. Tama osoittautui taas aikalailla perulaiseksi aika-arvioksi, kun matkaan menikin oikeasti melkein 1,5 tuntia. Eevan polvi sanoi sopimuksensa irti, ja laskeutuminen oli aika tuskaista. Taysin lapimaraksi kastuminen ei varsinaisesti auttanut tata. Onneksi ranskalainen tytto antoi ystavallisesti kavelysauvansa Eevalle loppulaskuksi lainaan. Lopulta leiri oli nakyvissa ja 27 kilometrin matka oli taitettu. Oli ehka ihan hyva, ettei tiedetty tai muistettu tarkalleen kolmannen paivan trekin pituutta etukateen. 10 tuntia ja 27 km on hyvin pitkalti maksimi, jota kokematon trekkaaja voi noilla korkeuksilla kavella. Kun alla oli viela edellisen paivan rykaisy, niin alkoivat jalat olla jo hyvinnii hapoilla.
- Ma ja mun vuoret.
- Laguna Arhuaycocha.
- Kokkimme.
Viimeisen yon leiripaikka oli jo sen verran sivistyksen keskella, etta siella myytiin olutta. Voi herran jumala kuinka hyvalle se kylma keppana maistuikaan tuon urakan jalkeen. Iltaruuan jalkeen leiripaikan vieressa olleen talon isanta soitteli harpulla perinteista perulaista musiikkia. Hienon kuuloistahan tuo autenttinen andimusiikki oli, mutta oli siina naurussa pitelemista, kun seta vaanteli naamaansa ja irvisteli elaytyen 110 prosenttisesti lauluunsa. Teltat olivat onneksi kuivat ja nukuimme yon hyvin nyt, kun 2900 metrissa oli jopa lampimahko yo. Koska varsinainen trekkausosuus oli jo tehty, ehdotti oppaamme, Abel, luonnollisia kuumia lahteita seuraavalle aamulle. Aamuseitsemalta suuntasimme sitten rentoutumaan lahteille ennen paluukyytiamme Huaraziin. Ai etta se keskella vuoria oleva lahes 40 asteinen lahde helli koipia reilun 50 kilometrin trekkauksen jalkeen. Ihana lopetus trekille, ja kaiken lisaksi aurinko paistoi.
- Hitaasti, mutta varmasti.
- Pieni olo.
- Panu ja kuustonninen.
- Ammujen onnela.
- 27 km laaksoa edessa.
Trekkia suunnitellessamme tiesimme olevamme liikenteessa sadekaudella. Tama ja ehka kukkarokatsaus eliminoivat suoraan kymmenpaivaiset trekit. Olimme kuulleet pelkkaa hyvaa muilta reissareilta, ja lounarin mukaan Huarazin ymparistossa olevilla trekeilla on "kiistatta Andien parhaat nakymat". Vuoret nyt muutenkin ovat sen verran kauniita, etta pakkohan sita oli lahtea. Vaikka toisena ja kolmantena paivana satelikin osittain, oli reissu enemman kuin kannattava. Nakymat olivat tosiaan herkulliset, ja fiilis iltaisin ja varsinkin trekin jalkeen oli supèr perfecto. Onneksi tayden kuun takia kelit suosivat auringolla valissa, silla mahdollisuutena oli nelja paivaa pelkkaa sadetta. Voimme ehdottomasti suositella Santa Cruzin trekkia ja kuivalla kaudella pidempiakin versioita, esim. Huyahuashin maastoon. Vuoriston pikanautiskelijoille suosittelemme Lago 69:n eli Lake sixty-ninen yhden paivan trekkia (paa Suvi korvan taakse :D).
- Valimeren vareissa.
- Matkaa paatospisteeseen viela 9 kilometria, HUH!
Otimme Huarazissa pari paivaa rennosti trekin jalkeen, ja odottelemmekin juuri yobussin lahtoa. Seuraava kohteemme on Trujillo, jossa on vain tarkoitus vaihtaa bussia. Maaranpaana on Equadorin paakaupunki Quito. Todennakoisesti puudutamme peppua ainakin vuorokauden talla tiella. Meilla ei ole enaa perulaisia kohteita jaljella muuta kuin transportaatiomielessa. On siis aika laittaa reissumme viides maa pakettiin.
- Galaxia Expeditionin henkilokunta, Fredi, Sorro ja Abel.
- Voittajafiilis.
- Paikallista musiikkia.
- Loppurentoutus kuumissa lahteissa.
No meita ei ryostetty! Pidetaan peukut pystyssa, ettei myoskaan pohjoiseen poistuessamme nain kay. Aika moni tapaamamme reissari on nimittain ryostetty taalla. Hyvin usein se tosin on ollut enemman tai vahemman oma vika. Jos talta valtyttiin, niin aivan ongelmitta Peru ei ole meita paastanyt. Mahat on ollut sekaisin molemmilla, Eeva sai tikit paahan, lakko osui kohdalle ja sade on koetellut. Viimeisin ei ehka mene samaan kategoriaan, mutta joutuu sen mainitsemaan, kun ennen Perua kaikki on mennyt nappiin. Taksikuskit ja minivanien ajurit tuntuvat ajavan aina ikkuna auki saasta huolimatta. Sateella ja kylmina aamuina tama nyt ei olisi aivan valttamatonta. Perulainen ruoka on alkanut jo maistua hyvalta. Aiemmin ruoka on ollut paaosin hieman mautonta ja yksinkertaista. Lomo Saltado ja etenkin perulais-kiinalaisten Chifojen fuusiokeittion ruuat ovat maistuneet. Taalla myos ruuan kylkiaisena annettava tulinen ajì on maistunut oikeasti tuliselle. Argentiinassa nimittain ostimme pussin chilia tai jotain vastaavaa picante-leimalla varustettua maustetta. Laitoimme koko pussin pastan sekaan, muttemme saaneet tulisuuden makua millaan suuhun.
Peru pahkinankuoressa:
- Plussat: Chifat, hyvat tiet, mahtavat vuoristot, rentoutus Limassa Suvin luona, tosi monipuolinen maa (rannikkoa, Amazonin viidakkoa, raunioita, historiaa, vuoria; vaikkemme kaikkea nahnytkaan)
- Miinukset: epaonni (ei taysin maan vika :D), autojen torvien jatkuva toottays (kuulo menee), Machu Picchun rahastusmeininki, osa paikallisista herkuista jai mahamorinoiden takia testaamatta, ikkuna auki autoissa saasta riippumatta
- Erikoista: lakko, perulaisten aika-arviot, eraan auton peruutusaanena oli Lambada (pitiko se pokka sitten..?)
- Paikallinen keittio: Chifat (perulaisen ja kiinalaisen ruuan sekoitus), Lomo Saltado, Pisco Sour (Piscosta tehty alkoholijuoma, aika jepa)
Bonusinfo: Olemme tassa muutaman viikon saataneet Venezuelan Isla de Margaritan majoitusta joulukuun alulle, kun Tatu ja Riikka tulevat kahdeksi viikoksi ilahduttamaan meita lasnaolollaan. Ideana oli vuokrata taysin varustettu ja kalustettu
apartamento normaalin hostellihuoneen sijaan. Naita loytyikin netista mukavasti kohtuulliseen hintaan, ja aloitimme valitsemaan sopivaa. Taytimme ensin yhden hakemuksen saamatta vastausta. Sen jalkeen laitoimme mailia toiseen, ja sieltahan vastattiinkin valittomasti. Toiveikkaina kyselimme sitten depositin hintaa ja maksumahdollisuuksia. Kaveri vastaili osittain kysymyksiin ja heitti lisaksi omiaan kuten ohjeet Huarazista Perusta Isla de Margaritalle Venezuelaan. Kylla me nyt itsemme sinne osaamme saataa, mutta vastaatko depositin suuruden kyselyyn. Vastauksena kaveri kysyi, voidaanko soittaa sille trekin jalkeen. Tuota 1. meidan espanja ei riita sulle soittamiseen ja 2. se on pirun kallista suomalaisilla liittymilla. Tahan hieman hermostuen laitettiin tiukkasanainen maili jampalle selittaen haluavamme hoitaa varauksen maililla ja kysyen, voisiko han vahvistaa depositin suuruuden. Varmuuden vuoksi laitoimme viela viestia viiteen muuhun paikkaan. Lopulta 17 mailin (ja lukuisten google-kaannosten jalkeen) saimme kaverilta vahvistuksen depositin suuruudesta ja vielapa espanjalaisen tilin taydet tiedot, joilla maksoimme varausmaksun. Saimme viela loistavan EUR-VEF -kurssin. Nyt varaus on tehty ja kaikki ovat tyytyvaisia. Ei siita kuitenkaan missaan vaiheessa helppoa tehty. Yllattavan hyvin tassa kuitenkin jo voidaan espanjalla kommunikoida ja hoitaa kaikemmualiman varauksia, mutta karsivallisyyttahan nama saatohommat vaativat!!
